Saatko sinä iloa tavallisesta arjesta? Onko arjessasi sellaisia päiviä, jonka jälkeen kaadut väsyneenä sänkyyn kaikkesi antaneena? Minulla on ja se tuottaa minulle valtavasi iloa. Paitsi silloin, kun teini-ikäisillä lapsillani olisi paljon kysyttävää, koti on kaaoksessa, tiskit ovat pöydillä levällään ja tiedän, että olisi autettava lasta ja olisi viisainta siivota, jotta aamulla olisi helpompaa.
Näinä hetkinä olen täysin loppu ja uupunut. En jaksaisi.
Miksi usein kuitenkin kuuntelen lapsia, teen keittiön siivouksen ja venytän itseäni urheilutermein ”huippusuoritukseen”?
En ole valmis luovuttamaan, antamaan periksi. Olen ohjelmoinut itseni toimimaan näin. Kun olen venynyt ja jaksanut vielä vähän – tunnen olevani voittaja. Olen antanut kaikkeni perheelleni ja siksi koen vahvaa onnistumisen tunnetta. En koe olevani parempi ihminen, mutta koen, että näin toimimalla lasteni huominen on parempi ja aamulla on paljon mukavampaa mennä keittiöön.
Jos tämä ”urheilusuoritukseni” toistuu päivittäin kuukausia ja vuosia – mitä tapahtuu? Kertyykö onnistumisen tunnetta varastoon ja jaksan yhä peremmin ja innokkaammin? Jokainen urheilua tunteva tietää, ettei huippusuoritukseen kannata ainakaan päivittäin pyrkiä. Sillä vaarana on ylikunto tai uupuminen.
Arjessa tarvitaan hieman urheiluhenkisyyttä ja suorittamista, mutta myös urheilulle tärkeitä lepohetkiä. Tämän oivalluksen kautta on itsellenikin löytynyt ilo tavallisesta arjesta. Toisinaan siis kuulutan kovalla äänellä, että tänään on se ilta, jolloin kaadun sänkyyn täysin uupuneena.
Iloa on se, että arkeni on kaikessa yksinkertaisuudessaan kiinnostava urheilusuoritus.
